¤ Pikku harrastaa :)

Kuva: Mutkat

Arkitottelevaisuuden ja käytöksen treenaamisen vastapainoksi otin Pikun eilen ensimmäisiin hakutreeneihin mukaan. Kyseessä on Joensuun seudulla pyörivä vapaamuotoinen treeniporukka (jo vuosia on ollut Hukka-ryhmä koossa erilaisilla kokoonpanoilla).

Pikku oli juuri niin reipas ja taitava, kuin oletinkin sen perusteella, mitä tyttöön olen syntymästä saakka tutustunut. Oli vielä pimeä metsä ja 80% ihmisistä Pikulle entuudestaan vieraita - ja tutuistakin vain toinen oli Pikulle maalimiehenä mukana.

Makkararinki meni hienosti, nimeltä kutsuvien ihmisten luokse oli kiva mennä - ja siitähän sai vielä namiakin. Täydellistä. Makkarajono, kun ihmiset oli siroteltu metsän laitaan hajalleen, eikä kukaan enää kutsunutkaa, aiheutti enemmän päänvaivaa Pikulle. Hienosti Pikku ihmiset bongasi - puupinon takana olleen se missasi menomatkalla, kuten kyllä minäkin ;) .

Joillekin Pikku alkuun häntä tanassa pöhki ja haukuskeli, että mitäs siellä pimeässä oikein hissuksiin kyykitään, häh, keitä sitä ollaan, ja millä asialla? Mutta pienellä omalla esimerkillä ja kehuilla Pikku pääsi nopeasti mörköilyn ylitse, ja rohkeasti meni hakemaan tarjolla olleet herkut. Joitakin maalimiehiä sitten vähän piti koettaa pussaillakin siinä namien päälle.

Minusta on enemmän kuin normaalia, että (tuonikäinen pikkupentu) vähän alkuun pöhisee ja on varovainen, kun metsässä on hiljaa outoja ihmisiä ripoteltuna. Pääasia oli, että pienellä avulla Pikku pääsi siitä yli ja eteenpäin, ja että järkevä toiminta jatkui reippaasti. Ja kun ihmisten luo ja lähelle pääsi, niin varsinkaan sitten ei ollut enää huolen häivää, vaan häntä vipsutti iloisesti ja ihmiset olivat ihania.

Reipas tyllerö, vaikka itse sanonkin ;) . Tässä kolmen aikuisen koiran kanssa eläessä, ja minun melko jämäkässä ja johdonmukaisessa ohjauksessa Pikku on aika helppokin pentu. Lisäksi se vaatii - kuten lapinporokoira aina - paljon liikuntaa ja lisäksi sitä päänvaivaakin, eli älyllistä aktivointia. Mikään remmilenkkeily ei näille nassikoille enää luovutusiässä riitä, tai sitä on ainakin oltava ihan hitosti tarjolla sitten. Omien kanssa - ja nyt Pikun kanssa myös - olen pienestä asti ulkoiluttanut koiria paljon vapaana (mieluiten päivittäin) ja remmissä sitten (kaupunki)kävelyt päälle.

Ymmärrän kyllä jollain lailla, mistä asioista ja miksi (kissan kanssa ja kenties muutenkin) on tullut ongelmia Pikun ottaneilla ihmisillä, mutta hankala koira tuo ei missään tapauksessa ole. Ja mukavammaksi vain muuttuu koko ajan, kun oppii yleisiä käytöstapoja ja miten maailmassa kuuluu olla.

Maalaisjärkeä ja reippautta (otteissa ja asenteissa) omistajaltaan tuo vaatii - mutta tiukan emännän kuoren alla Pikussa on ihan selvää nöyryyttäkin ihmistä kohtaan. Eikä sitä todellakaan ole tarvinnut siihen hakata ;) . Se on riittänyt, että vaaditut asiat olen vienyt loppuun saakka. Esim. ulkona rallatteluun ja luoksetulemattomuuteen yksinkertaiseksi lääkkeeksi tuli Sirnan perintöä oleva jarruliina. Nyt voin huoletta opettaa Pikkua olemaan irti pihassa ja maastossa, kun luoksetulon puolesta ei tarvitse panikoida, vaan tarvittaessa sen voi tehdä sitten liinasta auttamalla. Ja samalla tulee sitä liikuntaakin pennulle, kun saa hulmuta edelleen vapaana paljon.

Turhan räksytys oli Pikulla melkoista minulle palatessaan, kuten myös ihmisten käsin pureminen, mutta ne on nyt saatu jäämään pois. Ihmisten pureminen missään muodossa ei meillä ole keltään koiralta sallittua, siihen on aina puututtu välittömästi ja riittävällä napakkuudella (koirasta riippuen aina mikä on riittävän jämäkkää) . Meillä myöskään ei haukkumalla saa tahtoaan perille, eikä ruuan tulokaan nopeudu riehaamalla. Ja sellaisen väyväyväy-haukun laitan poikki nopeasti. Leikkiessä ja ulkona saa toki haukkua - ääni on kuitenkin lapinporokoiran työväline, eikä sen käyttöä kokonaan ole kohtuullista karsia. Mutta sellainen ajanvietehaukku ja komentelu on meillä ollut aina kielletty, ja hienosti Pikkukin on sen oivaltanut.

Ja sitten rajojen lisänä tärkeänä toki palkka ja kehut kaikista hienosti menneistä asioista!!!

Eihän pennun eikä aikuisen koiran tule luulla, että "EI" on sen kutsumanimi.. Pikkua hyvin harvoin joudun kieltämään, enkä "ei" sanaa aktiivisesti ole sille opettanutkaan. Joku "a-a" äänne napakasti, millä saan kielletyn toiminnan katkeamaan, ja sitten kehut, kun ei-toivottu tekeminen loppuu. Tai jos pennulla menee ns. kuppi nurin, ja esim. joku leikki menee toisen koiran ihan vaan päättömäksi touhuksi, niin eleetön poishaku tilanteesta, ja sylissä aloillaan rauhallisesti pitäminen niin kauan, että pentu rauhoittuu, on ollut todella toimiva tälle(kin) neidille. Näillä eväillä on tähän saakka menty meillä - aiempien koirien kanssa, ja samat näyttävät toimivan Pikkuunkin hyvin.

Hakutreenien lisäksi ollaan pariin kertaan käyty kaupunkikävelyillä ilman lauman isoja koiria, ja käytiinpä Pulmunkin lapsuudenkodissa kylässä eräänä päivänä. Vaikka parin Tampereen "kokeiluviikon" aikana Pikku varmasti kaupunkielämään ja ilman lauman turvaa liikkumiseen saikin hyvää harjoitusta, niin eipä tule itsekään metsityttyä liikaa, kun lähtee pennulle esittelemään maailmaa ;) .