Vaikeimman kautta

Maanantain ja tiistain välisen yön torkuin pentuhuoneessa. Pulmu petaili ja oli levoton. Välillä nukkui, ja sitten taas touhusi.

Tiistaina aamupäivällä oli selvää, että ponnistusvaihe lähestyy. Tässä vaiheessa peruin aamupäivän kampaamoajan, ja soittelin työpaikalle ja varmistin, että voinhan myöhästyä iltavuorosta. Oli meillä kyllä kaverina Maria, mutta halusin itsekin olla paikalla mahdollisimman pitkään, mielellään jopa kaikkien syntymän ajan. Mutta ainakin sen aikaa, että näkisin ensimmäisen tulevan onnistuneesti maailmaan.

Vähän yli 12 varsinainen ähkiminen alkoi.  Pulmu haki asentoa ja ponnisteli, mutta pentuja ei alkanut kuulua. Kolmen vartin tuloksettoman työn jälkeen lähdimme jälleen kerran kohti kaupunkia ja eläinklinikkaa (huokaus!).

Klinikalla lääkäri totesi, että Pulmulla on hyvät poltot, ja pennun pää tuntuu kanavassa, mutta Tyyppi ei etene, on suuri ja jumissa. Synnytystä koetettiin luomuna saada vielä aikaiseksi: lääkkeitä ja elänlääkäri koetti "onkia" pentua sormilla. Mutta lopulta kävi selväksi, että kiinni on, ja pysyy. "Ei sitä sieltä väkisinkään voi repiä", kuten lääkäri asian tiivisti.

Jouduin sydän syrjällään lähtemään töihin, ja jättämään Pulmun Marian vastuulle, ja ammatti-ihmisten käsiin leikattavaksi. Hirvittävän vaikeaa oli pakottaa itsensä klinikan ovesta ulos, vaikka sama hyöty (eli ei hyötyä) olisi ollut tepastella hermostuneesti klinikan aulassa odottamassa. Mutta itselle on olevinaan helpompaa olla paikan päällä.

Kaikki meni hyvin loppujen lopuksi. Pulmun kohdussa ei ollut märkää, joten se voitiin säästää ja mikä parasta: emolle ei koitunut normaalia suurempia riskejä leikkauksesta! Eihän keisarinleikkaus ole mikään pikkuleikkaus. Mahtavaa, että mitään extrariskiä ei kuitenkaan nyt ollut, eikä kohdussa ollut sitä ruskeaa "kuraa", mitä sieltä vuoti 4.7 (pitkä antibioottikuuri ehkä teki tehtävänsä). 

Oikotien kautta maailmaan tupsahti kaksi urosta ja neiti. Neiti on se, joka oli tien tukkona, ja se oli alkuun ollut veltompi, oltuaan loppujen lopuksi useamman tunnin jumissa synnytyskanavassa. Ennen kotiin lähtöä sekin oli jo virkistynyt, mutta pitää sitä tarkemmin pitää alkuun silmän alla, ettei jää Muhku-veljiensä jalkoihin ruokailuissa.

Noin 17.30 sain töihin viestin, että Maria ja koirat lähtevät kotia kohti. Kyllä silmäkulma kostui työmaalla, kun tuli ensimmäinen kuvaviesti parista pupelosta, ja myöhemmin kuva, jossa Mamma makaa kotona laatikossa kyljellään ja kaikki kolme ovat rivissä syömässä.

Ehdin kotiin vasta 22 jälkeen illalla. Pieni perhe makoili laatikossaan rauhassa. Kyllä olo oli liikuttunut ja kiitollinen kaiken jälkeen, kun kolme kiiltävän puhdasta ja tyytyväisen pulleaa pupsia makasi Pulmun vieressä. Pulmun, joka sekin vaikutti olosuhteisiin nähden niin hyväkuntoiselta, kuin mahdollista.