¤ Jankan tiineysaika

Janka valmistautuu olemaan joko hoitotätinä uusille tulokkaille tai puppynappaamaan ne itselleen. Kiimakierronkin perusteeella sillä on valeraskauden aika, mutta tällä kertaa se on selkeästi tavallista voimakkaampi. Nisät täyttyvät maidolla, ja pesänrakennus on aktiivista.

Viime yönä heräsin laatikon kaiveluun. Ehdin jo iloita, että Sirna tajusi ottaa vihdoin laatikon omakseen. Kissan viikset, Janka siellä rakenteli pesää :D

Sama toistui tänään:



Sirnalle jäi vain sohvapöydän alusta pesäluolaksi:


Huomenna on tarkoitus tehdä täsmäisku Biltemaan ja viimeistellä pentujen huone. Lähinnä pitää suojata lattian ja lattialistojen välinen rako pissatulvilta. Ja viritellä jokaisen pennunomistajan must-varuste (kompostiaitaverkot) paikalleen suojaamaan kriittisiä paikkoja. Eipä sillä, että marsut alkuun mitään tuhoja tekisi, mutta mieluummin laitan kaiken ennakkoon. Ei sitten tarvitse nikkaroida, kun pennut on jo maailmassa.

Ajatuksena on myös kehitellä toiseen päähän pentulaatikkoa jonkinlainen katos. Laatikko on sen verran laaja, että siihen jää silti myös kattamatonta tilaa. Sirna yhä survoutuu vatsansa kanssa jopa minun sängyn alle. Ilmeisesti toiveena hällä tosiaan on jonkinlainen oma "luola".

¤ Tukalaa

Eilen, 7 viikon täyttymisen kunniaksi, Sirnalla oli todella hankala päivä.

Se on ihan raasu, kun ei yllä enää nuolemaan takapäätään, vaikka miten yrittäisi taipua ja taiteilla. Eilen itselleni hieman yllätyksenä nisiin valahti maito, jonka puhtaana pidossa nyt Sirnalla sitten on puuhaa. Jankalla maito laskeutui vasta synnytystä edeltävän vuorokauden aikana.

Eilinen oli kaikin puolin hankala, ehdin jo hieman mietiskellä, meinaako neiti tehdä lastin keskosia tässä viikonlopun aikaan. Sirna oli levoton ja kitisevä koko iltapäivän ja alkuillan. Välillä se oli hyvin keskittynyt ja sisäänpäin kääntyneen oloinen, ynisi ja läähätti vain hiljaa. Ihan tuli Jankan avautumisvaihe mieleen. Sirna ei ole mikään turhasta kitisevä kermapylly ollut koskaan, joten ihmetytti todella sen käytös.

Välillä neiti pureskeli kylkiään kiukkuisena ja raapi vatsaansa. Yötä kohden Sirnan olo onneksi helpottui, ja käytös rauhoittui. Ruokakin maistui myöhään illalla hyvin.

Ihmisillä ainakin on ennakoivia supistuksia, koirakirjallisuudesta ei niistä löydy tietoa. Liekö asiaa koskaan tutkittu/pystytty tutkimaan. Ehkä Sirnalla oli kyse jostain tällaisesta.

Tänään on vain "normaalitukala" päivä. Sirnalla on kokoonsa nähden melkoinen vatsa (itse epäilen, että ultrassa näkyneet 4 sikiötä ei ehkä ole ihan lopullinen määrä), joka ei ole vielä laskeutunut. Joten mamman olo on selkeästi hankala jo, iso massu on niin ylhäällä. Se lepäilee paljon, mutta asento vaatii vaihtelua usein. Lenkeillä se hidastelee ja suorastaan pysähtelee usein.

Toivottavasti pentuset eivät ole liikaa äitinsä vauhdikkaalla luonteella varustettuja, vaan malttavat nyt kypsyä vielä ihan rauhassa vaikkapa 10 vrk :)

¤ Pentutankki

Tässäpä vielä seisomakuva Sirnusta. Vuorokausia siis yhä edelleen 47. Vertailuna ensin normi-Sirnis.

¤ Vrk 47

Sirkku-Röllykkä vaan kasvaa, painon lisääntyminen ja kropan muutos alkaa näkyä Sirnan liikkumisessa selvästi. Lenkeillä kevyt ravi on nopein askellaji, ja Sirnis pysähtelee usein. Kotosalla se katselee kylkiään välillä tuimasti ja rapsuttelee vatsaansa usein. Ehkä pentujen liike ja kohdun kasvu tuntuu hassulta, "kutittaa sisältä päin".

Tänään tunsin ensimmäisen kerran yhden pikku Hermannin liikkuvan massussa - olipahan vaan vilkasliikkeinen kaveri, kun käden alla muljusi :)

¤ Vrk 42

Niin se on 6 viikkoa massulaisten matkaa täynnä. Tästä eteenpäin Sirna saa tahtonsa läpi, ja yhden ruokintakerran lisää päivään, ja hieman lisää ruokaa. Josko mamma sitten lopettaisi mielenosoituksellisen voikukkien laiduntamisen. Se on ollut lenkeillä huvitus viimeisen viikon ajan oikein urakalla.

Ilman märehtimistäkin eteneminen meinaa olla rasittavan hidasta nykyisin. Joka pusikko on merkattava ja joka mätäs haisteltava. Kävely on hidasta taapertamista omien mietteiden vallassa. Ei puhettakaan entisestä sinkoilusta. Paitsi jos on oravia näköpiirissä. Silloin mamma unohtaa tyyneytensä ja riehaantuu kunnolla.

Seisomakuvaa uudesta profiilista koitimme saada perjantain metsälenkillä, kun oli Jenni apuna mukana. Kameran patterit vaan taisivat hyytyä siihen kohtaan, kun Jenni ikuisti minun suossa rypemistä... Oli suon pohjan sammal vähän imaissut vettä sitten viime kävelyn. Ja nyt se imaisi miulta jalat polviin saakka sisuksiinsa. Kyllä oli Vikingit täynnään vettä ja mutaa, kun kotiin pääsin.. Viime aikoina ei oikein nämä metsälenkkeilyt ole menneet putkeen mulla, hah.

¤ Matoa koukkuun

...eli "aksiluurikuurin" aika. Tiineys on edennyt niin pitkälle, että on aika aloittaa Sirniksen madotus. Voi hyvä ihme, synnytys tuntuu lähestyvän nopeammin, kuin ehdin henkisesti pysyä mukana. Onneksi Sirna ottaa tulevan koitoksen tyynesti, ja kasvattelee röllykkäänsä kaikessa rauhassa :)

Sirnan emälle oli jossain elämänsä vaiheessa matoja tarttunut matkaan. Skifin ensimmäinen pentue olikin melkoisen urakoinnin takana, että siitä madot oli kasvattaja saanut lähtemään. Seuraavat, eli nämä Ventuset, madotettiinkin "hevoskuurin mukaan", eli pitkällä kaavalla alkaen hyvissä ajoin tiineysaikana emän madotuksella. Sirnan pentue olikin niiltä osin puhdas. Sirnukaan ei koskaan ole oirehtinut millään lailla matoja, ja eläinlääkäri sanoi tiineysultran yhteydessä, että hyvin riittäisi pelkkä lyhyt kuuri tässä kohtaa hänen mielestään.

Asiaa edes takaisin mietittyäni olen kuitenkin sitä mieltä, että helpompi, pitemmän päälle halvempikin ja etenkin inhimillisempi vaihtoehto on nyt antaa sen pitkän kaavan mukaan troppia. Kun jos siellä elimistössä kuitenkin uinuu joku luikeron lepovaihe, joka nyt innostuu lähtemään liikenteeseen. Sitten on emä ja koko pesue infektoitunut.

Samalla osansa saa Janka ja perheen kissatkin. Kun kerran johonkin aletaan, niin tehdään se sitten kunnolla :D

¤ Anna ruokaa!!!!!

Sirna ei ole lukenut pentuoppaita. Se ei tiedä, ettei sen ravinnontarve vielä ole juurikaan lisääntynyt, ja ettei se lopussakaan mitään älyttömiä määriä ole. Se ei tiedä, että vasta imetysaikana sen keho tarvitsee paljon energiaa. Sirnukka ei tiedä sitäkään, että lihominen tiineysaikana on suorastaan haitallista. Muu kroppa olisi hyvä pitää normaalina, vaikka massu kasvaa.

Sirna vaatii ruokaa! Se norkoilee keittiössä aina, kun liikahdankin sinne päin. Kaikki menee, mitä kuppiin laitan tai muuten vaan annan. Ja sen jälkeen minua katsoo kysyvä ja hieman syyttäväkin koira: tässäkö kaikki? Roskis on kovin kutsuva, se pitää tarkistaa aina, kun kaappi aukeaa. Kissat eivät enää ole ruoka-aikaan ystäviä. Niitä pitää pomottaa poispoispois - jopa omien ruokiensa äärestä. Lenkillä namitasku imee magneetin lailla puoleensa.

Sirna oli pitkään melko huono syömään. Tosin se käytti kaiken syömänsä todella tehokkaasti. Koskaan en lähtenyt mihinkään erikoistarjoiluihin, vaikka ruoka välillä maistui huonostikin - ei terve koira ruuan ääreen kuole! Ja aina Sirkku sen verran söi, että pysyi hyvässä kunnossa ja energisenä. Joskus oli kokonaisia paastopäiviä, ja sitten se söikin kuin susi ja oli paksu kuin valas.

Sirna kehittyi jotenkin todella rauhalliseen tahtiin - etenkin fyysisesti. Pitkään se oli nuoruuden hoikka ripakinttu. Parin ikävuoden tienoilla alkoi ruoka maistua paremmin, ja harrastuksissakin namipalkka nousi parempaan kurssiin, kroppakin aikuistui. Mutta ei Sirna silti ole koskaan ollut sellainen, mitä ymmärrän "lappalaiskoirien ahneudella". Paitsi nyt.

Oikeastaan tämä alkoi jo keväällä, kun nämä viimeisimmät juoksut lähestyivät. Sirna alkoi syödä todella urakkamallilla, ja keräsi jopa hieman ylimääräistä massaa ympärilleen. Ihan kuin Sirnis olisi tiennyt, että nyt on Se Juoksu ;) No, todennäköisempää (niin fiksu likka kuin Sirna onkin) on se, että luonto valmisteli neitiä ylipäänsä. Onhan se nyt vihdoin oikeasti aikuinen, ja parhaassa pennun tekoiässä - joka juoksuun lienee syytä varautua siten, kuin pentuja olisi tulossa.

Saas nähdä, mitä tästä vielä seuraa, koska meillä nousee ruokakapina. Janka varmasti lähtee barrikadeille välittömästi mukaan - se raasu kun on laihdutuskuurilla, ja omasta mielestään ihan liian vähällä ruualla tällä hetkellä.

The Saga continues...... :)

¤ Jäinpäs henkiin :)

Kylläpä koetteli emäntää perjantai-iltana alkanut hirmuvatsatauti. Nosti vielä korkean kuumeen, joten olin ihan poikki ja pois pelistä 1,5 vuorokautta. Sunnuntaiaamuna vasta tuntui, että ehkä jään henkiin kuitenkin.

Tällaisina hetkinä tajuaa, miten haavoittuva yhden ihmisen talous onkaan. Kun oli vielä kesäinen viikonloppu, ohuet turvaverkot lähestulkoon katosivat. Siskot Helsingistä käsin onneksi kävivät kaupassa vähän juomista, mutta koirien lenkitys oli Iso Ongelma. Olisihan senkin voinut Marjan ja Ninan niskaan lykätä, mutta olisin toivonut apua löytyvän lähempää. Eipä siinä muuta, kuin horjuen korttelin ympärin koirat hihnan päässä.

Sen verran pimeni silmissä ja oli kamala olo, että taskuun otin ohjepaperin ja puhelimeen jätin viestiin ohjeet, mitä tehdä, jos minut löydetään makaamasta ojasta. Eniten huoli oli koirista ja kissoista, kyllähän terveydenhuoltohenkilöstö varmasti minut olisi huolehtinut. Nyt on tuo jo huvittavaa, mutta lauantaina ei kyllä ollut mitään koomista tässä ajatuksessa.

Lenkkien väliajat vain nukuin, sunnuntaina tosiaan vasta perjantai-illan jälkeen palaili tolkku ja pystyin huolehtimaan normivelvollisuuksista. Janka oli hellyttävä, se nukkui ihan kiinni kyljessäni ensimmäisen vuorokauden. Vasta la-su yönä se väistyi hieman kauemmaksi. Kieltämättä siitä oli iso lohtu - ja ihan fyysinenkin helpotus, kun kuumeen noustessa vilu kävi luihin ja ytimiin.

Tänään vasta alkaa olla kutakuinkin normaali olo, joten ärhäkkä tauti oli, mikä ikinä olikin. Onneksi on vielä huominen vapaata, että ei ihan mennyt vapaaviikko sairasvuoteessa makaamiseksi.

Sitten itse asiaan.. Sirnasta ei ole uutta kertomista, eilen nappasin neidin maatessa massukuvan. Vuorokausia silloin oli siis 37. Ei vielä mikään iso röllykkä, mutta entiseen simpsakkaan neitiin verrattuna huomaa jo selkeän muutoksen :) .

¤ Tunteja hortoilua...

...eli miten Saara oppi metsässä liikkumista kantapään kautta. Olipas lystikäs torstai männä viikolla. Kyllä nyt taas muistan, miksi kartta ja/tai kompassi olisi tosi "jees" tutussakin metsässä kulkiessa.

Läksin siis viimeisen yövuoron päälle vähän metsään kävelemään tyttöjen kanssa. Ajoin Kengun Kalkkiuunintien päähän ja lähdettiin metsään. Samoja reittejä, kuin monesti ennenkin. Yks kaks siinä kulkiessa havahduin, että nyt en kyllä enää tiedä, missä olen. Taivas oli tasaisen pilvessä, joten mitään apuja ilman suunnista ei sieltäkään ollut saatavissa.

Siinä vaiheessa huolestuin todella, kun tajusin olevani samassa paikassa, kuin puolisen tuntia aiemmin. Miten olinkin polkuja kulkemalla onnistunut tekemään ympyrän!?!

Otin uuden suunnan ja taapersimme menemään. Kun matkamittari näytti reilua 10 kilometriä ja aikaa oli mennyt 2,5 tuntia, tupsahdimme yllättäen tielle. Mikäs siinä sitten, sitä vain alkuun, ja johan tiedän missä olen, eikö vain?

Lähes kolmisen kilometriä lisää paarustettuamme olimme tien alussa. Mutta minkä tien - Knutersintien!!! Tiesin todellakin, missä olimme, mutta parkuhan siinä meinasi tulla. Teitä pitkin sekä autolle, että kotiin olisi ihan tolkuton matka. Jo kuljettu 15 km ei edes riittäisi, ei kumpaankaan. Ja metsään ei enää tehnyt mieli lähteä..

Siinä sitten kuljimme vielä pari kilometriä Länsitielle puron varteen taukoa pitämään. Sieltä aloitin yhden elämäni noloimmista soittokierroksista, kun kyselin, kuka kavereista olisi ensimmäisenä kotona. Olipa onni onnettomuudessa, kun sisko oli juuri ottanut vanhan autoni kesäautoksi. Ja Nina vielä sattui olemaan vapailla. Kun sain Ninan kiinni, ei mennytkään kuin vajaata 30 minuuttia, kun Hindsbyn luontopolun P-paikkaa lähestyi pieni, punainen Punto <3

Koirienkin käytöksessä olin huomaavinani erityistä iloa sekä tutusta autosta, että tutusta ihmisestä. Kaipa ne olivat jo ehtineet hieman miettiä minun kykyäni johtaa porukkaa. Ihan aiheesta toki..

Kylläpä oli väsynyt olo kotiin päästyä. Tuollainen reissu kauniissa säässä ei suunniteltuna olisi kuin kulkea vaan. Mutta nyt olivat varusteet, juomapuoli ja henkinen kantti vähän kehnoissa kantimissa. Mikäs siinä, jos olisi tiennyt pääsevänsä autolle klo xx, mutta nyt kaiken muun varustuksen vaillinaisuutta korosti huoli siitä, kun ei tiennyt, minne päätyy ja koska :)

Loppu hyvin, kuitenkin. Tosin taisin taukopaikan purosta hörpätä humuksen lisäksi mukaani jonkun elävän kulkijan, koska 36 tuntia myöhemmin alkoi yksi elämäni hirveimmistä vatsataudeista. Siitä toipuminen on tätä kirjoittaessa yhä kesken.

¤ Valmisteluja

Noin kuukausi aikaa H-hetkeen. Pentulaatikon askartelin jo lähes vuosi sitten, kun sain asiasta hyvän vision. En päässyt ajatuksesta eroon, ennenkuin kokeilin ja toteutin idean. Mitä siitä, etteivät pennut olleet ollenkaan konkreettinen asia silloin :) . Kaipa sen olisi jollekin kasvattajakaverille voinut vaikka lahjoittaa, ellei muuta. Tänään tein vihoviimeiset ja hankalimmat loppusiistimiset. Johan sitä viimeistelyä tulikin lykättyä, vaikka muuten sain laatikon kerralla valmiiksi.

Pitkin kevättä olen omista ja tuttujen vanhoista lakanoista ja peitoista yms. urakoinut pentulaatikon alustoja. Muutaman olen ostanut valmiina, mutta ison kasan olen saanut kerättyä pelkällä tekemisen vaivalla. Alustojen puuhastelu on ollut aika mukavaa ompeluhommaa näin taitamattomallekin - ja meneepä vanhat kankaat hyötykäyttöön. Kestää sitten käytössä minkä kestää, ovatpa kuitenkin saaneet jatkoaikaa elinkaareensa.

Synnytystä varten on hankittu ne perustavarat, mitä jokaisessa ohjekirjassa lukee. Janka meni vuosi sitten alkuun aika huonoon kuntoon, kun vatsalaukku ei alkanut "vetää" edes vettä. Suuri määrä isoja pentuja ilmeisesti lytisti vatsalaukun ja suolistoa tiineyden loppuaikana. Viimeiset tiineyspäivät menivät käytännössä täyspaastolla. Vaikka pennut syntyivätkin, vatsa ei heti palautunut normaaliin olotilaan, ja jopa vesi lensi pihalle. Siitä viisastuneena hankin tuubillisen energiapitoista Nutri-Plus geeliä Sirnalle. Eipä se hukkaan mene joka tapauksessa, kelpaa hyvin ruuan jatkeena imetysaikana, vaikkei suurempia ongelmia olisikaan.

Kangasalustojen lisäksi olen alkanut keräillä Hesareita, kun ei itselle tule. HS on ehdottomasti paras: iso, paksu ja niititön :) Saahan niitä myöhemminkin, mutta eipä mene työpaikan lehdet nyt paperinkeräykseen suotta, kun kannan ne mukanani.

Huomenna tulee 35 vrk ensimmäisestä astutuksesta. Yli puolivälin on tiimalasi keikahtanut.

¤ Sodankylä-Kerava all night long

Niinhän siinä sitten kävi, että Sirnis halusi hurvitella koko rahan edestä alkuperäisillä juurillaan ja ilman omistajaa. Minna joutui lunastamaan aiemman lupauksensa, ja toimimaan nuorenparin treffikuljettajana, ja majoittamaan Sirnaa viikon päivät Hipun kaverina. Kiitos vielä kertaalleen - ilman tätä apua kaikki olisi ollut paljon vaikeampaa, ehkä jopa mahdotonta.

Minua kutsuivat työt etelään ja Sirna siis jatkoi yhä Moskun kanssa hippaleikkiään. Niinpä keskiviikkona 6.5 alkuillasta lähdin itsekseni Kengun kanssa kohti etelää. Oulussa pysähdyin pikaisesti tauolla Piian ja kepon ja Kepon ja Saken luona, ja taas jatkui matka alaspäin. Ps. Piia, et ole vieläkään antanut sen herkullisen kakun, minkä olit tekaissut, reseptiä! Ainakin kuvittelen pyytäneeni sitä jossain lauseessa :D

Kun kello oli hiipinyt puolen yön pimeämmälle puolelle, ja matkaa oli takana noin 8 tuntia, alkoi ajaminen tuntua kertakaikkisen ylivoimaiselta. Vesisade, pimeys, ja pari tien laidassa näkemääni hirveä saivat etsimään taukopaikkaa.

Vaikka koitan kartella erään suuren huoltamoketjun persoonattomia huoltsikoita, niin Viitasaarella oranssina loistava korkea torni, joka lupasi 24h aukioloa, oli aika ihana näky.

Siellä tankkasin auton ja vähän itseäni, ja ajoin huoltsikan parkkikselle rauhalliseen nurkkaan. Varusteista kaivoin vain makuupussin esille ja sen kanssa asettauduin etupenkkien päälle "oikoselleen". 173 cm pitkä ihminen ei Kangoon hyttiin ihan murjomatta taivu, ja kostea yö meinasi paleltaakin. Vaan lopulta katkonainen uni voitti. Takaosastossahan mahtuisi kaiketi nukkumaan kivastikin, kun ei ole takapenkkejä. Mutta sen täyttää lähes kokonaan iso koirien häkki - tietysti ;)

Neljän tunnin päästä heräsin klo 5 aikaan auton ikkunat huurussa, oma kroppa kohmeessa ja täristen, mutta paljon virkeämpänä. Kengu käyntiin, lämmöt täysille, ja eväspussista pientä palasta kera energiajuoman.

Siitä sitten luruttelinkin suoraan kotiin Keravalle asti. Hieman meinasi olla kankea olo kotipihassa - edellisen kerran olin hytistä ollutkin ulkona yöllä autoa tankatessa 10 tuntia aiemmin. KUKA on sanonut, että koiraharrastaminen tietyn rajan yli mentyään olisi millään lailla järkevää? Tuskinpa kukaan ;)

Sirna ja Mosku löysivät kyseisen viikon loppuna yhteisen sävelen, ja Sirna palautui seuraavalla viikolla kaverini kyydissä Turkuun. Turkuhan oli sitten ihan pikku trippi ajella verrattuna siihen, kun pelkäsin jo ajavani uudestaan Sodankylään asti ypöyksin.

Nyt sitten jännityksellä odotellaan vielä noin kuukauden verran, keitä ja millaisia Sirnamoskuja maailmaan tämän jälkeen tupsahtaakaan.

¤ Muistoja menomatkasta Moskulaan

Pittääpä kirjata ylös minun ja Sirnan reissu pohjoiseen Moskun luokse. Kuinka siihen päästiin, olisi jo pitkän novellin arvoinen tarina. Siihen kuuluu kertomuksia urosten pohtimisesta, puheluja ja erinomaisen mielenkiintoisia keskusteluja, sähköposteja sinne sun tänne, ideoita ja niiden hylkäämisiä. Jopa tavallisen, käsin kirjoitetun kirjeen otin käyttöön, kun kyselin suostuvaista, tervettä ja muutenkin passelia urosta etelän friidulle.

24.4 Sirna aloitti juoksunsa, ja lauantaina 2.5 lähdimme kohti pohjoista. Menomatkan olin suunnitellut väljäksi aikataulultaan - olipa loistava tilaisuus tavata kauempana asuvia tuttuja samalla. Ensimmäisen yön olin isän luona Joensuussa. Jätin Jankan sinne hoitoon samalla. Arvelin, että tällaiselle reissulle riittää yksi koira.

3.5 suuntasimme idän kautta kohti pohjoista. Kahvilla pysähdyimme Kajaanissa, Moskun siskon luona (kiitos vain Oilin palvelusväelle!). Sirna varmisti, että olemme tervetulleita uudelleenkin, ja lorautti lattialla lojuvaan fleece-pusakkaan terveiset perheen Urho-mudille. Kiva.

Kajaanista jatkoimme samana päivänä Pudasjärvelle yöpymään - kiitos Kata majapaikasta. Jeti ja Saike tuskin osaavat arvostaa vierailun järjestelyjä, koirapojat oli viety siksi yöksi pois kotoa.

4.5 maanantaina ajelimme kauniissa kevätsäässä kohti pohjoista. Sodankylässä olimme joskus iltapäivästä, ja sain Sirnan lähes saman tien progetestiin ell. Annukan luokse. Myöhemmin jatkoimme matkaa Minnan luokse, joka oli luvannut majoittaa meitä ja tarvittaessa pelkkää Sirnaakin, ellei astutus onnistuisi minun vapaapäivien puitteissa.

Illalla ajeltiin sitten vielä ~60 km Kelontekemään Moskun luokse. Sirna oli omasta mielestään hyvinkin valmis olemaan kevytkenkäinen, mutta Mosku oli vallan toista mieltä. Niinpä laitoimme pariskunnan kaksistaan tarhaan ja menimme ihmisten kesken sisälle rupattelemaan.

Erityinen kiitos Moskun isäntäväelle leppoisasta vastaanotosta ja ystävällisyydestä, vaikka siellä teillä jouduimme monen monta kertaa käymään kylässä pitkin viikkoa!

Nuoripari hellusteli tarhassa ihmisten höpötellessä sisällä. Yhdessä koiruudet tähystelivät kopin katolla samaan suuntaan, ja kisailivat vähän. Sirna välillä koitti Moskua houkutella paheen poluille, mutta miekkonen piti pintansa, ja oli enimmäkseen melko välinpitämätön.

Seuraavana päivänä syykin Moskun viileyteen selvisi, kun Annukka soitteli progetestien tuloksista. Sirnalla ei ollut tärpit vielä lähimaillakaan, vaikka elettiin jo juoksujen päivää nro. 11.

Tarina jatkuu..... :)

¤ Raskaita hupsutuksia

Sirna on ihanan tiine - hauska seurata sen hormonihupsutuksia :) .

Alusta lähtien Sirnis rauhoittui silmissä. Siitä tuli hyvin totinen, ja vakaa. Painileikit, hyppiminen ja täysillä kirmaaminen ei enää innosta. Vastoin omia suunnitelmiani agikin piti jättää alusta asti tauolle.

Viikoilla 2-3 mamma hylkäsi teolliset nappulat ruuastaan, samoin kuin viljan muutenkin. Ainoastaan liha ja maitotuotteet (viili, rahka, (rae)juusto) kelpasivat. En tiedä, oliko se jokin luonnon keino varjella emää syömästä mitään sopimatonta/vaarallista, vai oliko Sirnalla silloin pahoinvointia.

Nyt ruokavalio on taas ennallaan, kun lähestytään puoliväliä, ja murkulat alkavat kasvaa kokoa. Kupista häviää kaikki. Vielä en ole lisännyt juurikaan ruuan määrää. Toistaiseksi on mennyt hyvin yhdellä tukevalla ruualla ja lisäksi joku kevyt välipala aamuisin. Viikonloppuna Sirnaa näytti närästävän, se oksenteli muutamia happo-oksuja, ja röyhtäili useaan otteeseen kuuluvasti, joten tämän viikon aikana taidan siirtyä tasaisempaan ruokintaan, pienemmillä kerta-annoksilla.

Hormonien myötä Sirnalle on tullut "mörköikä". Se ei ole koskaan kuvitellut omiaan, mutta nyt sillä nousee niskakarvat melko vähästä, ja olemus jännittyy. Metsässä pari päivää sitten elämänsä haukut sai kaatuneen puun juurakko. Sille nostettiin irokeesi ylös hännän juuresta niskaan asti. Taitaa melkoinen leijonaemo olla Sirnan sisältä kuoriutumassa :D

Hellyyden kipeys on jotain ihan uskomatonta - on ollut alusta asti! Neito kiehnää sänkyyn ihan iholle, ja vaatii rapsutusta. Kun lopulta alan vaipua uneen, ja käsi hervahtaa, herättää vaativa puskeminen jatkamaan palvelua. Vasta, kun en todellakaan enää reagoi vaatimuksiin, Sirnis luovuttaa. Huvittavaa.

Viime viikolla Sirnalla alkoi masu pikkuhiljaa pyöristyä. Kyljistä sillä on karvat kohonneet sojottamaan sivulle jo hyvä tovi sitten - näyttää vähän nukkavierulta kyljistään :) Mutta nyt on alkanut pieni kumpu kasvaa myös alaspäin. Ampiaisvyötäröstä on vielä aavistus jäljellä, mutta taitaa kadota kohtapuoliin kokonaan.

¤ Pitihän se tämäkin hullutus testata!

Kotisivut sain tehtyä jo parisen kuukautta sitten. Nyt piti seuraavaksi ottaa hallintaan tämä blogin pitäminen, joka ei yhtään tunnu "mun jutulta". Olen aina ollut laiska pitämään minkäänlaista kirjanpitoa tai päiväkirjaa.

Saapa nähdä, miten intoa riittää jatkossa tätä pitää ajan tasalla..

Mutta ainakin Hallanevan ensimmäisen pentueen kuulumiset olen ajatellut kirjata tänne. Sirnahan ultrattiin 1.6, ja pentusia on tulossa. Odotusajan menoa ja meininkiä, sekä tietysti itse pentusten elämää koitan sanallisesti ja kuvallisesti tyrkätä tätä kautta luettavaksi :) .