...eli miten Saara oppi metsässä liikkumista kantapään kautta. Olipas lystikäs torstai männä viikolla. Kyllä nyt taas muistan, miksi kartta ja/tai kompassi olisi tosi "jees" tutussakin metsässä kulkiessa.
Läksin siis viimeisen yövuoron päälle vähän metsään kävelemään tyttöjen kanssa. Ajoin Kengun Kalkkiuunintien päähän ja lähdettiin metsään. Samoja reittejä, kuin monesti ennenkin. Yks kaks siinä kulkiessa havahduin, että nyt en kyllä enää tiedä, missä olen. Taivas oli tasaisen pilvessä, joten mitään apuja ilman suunnista ei sieltäkään ollut saatavissa.
Siinä vaiheessa huolestuin todella, kun tajusin olevani samassa paikassa, kuin puolisen tuntia aiemmin. Miten olinkin polkuja kulkemalla onnistunut tekemään ympyrän!?!
Otin uuden suunnan ja taapersimme menemään. Kun matkamittari näytti reilua 10 kilometriä ja aikaa oli mennyt 2,5 tuntia, tupsahdimme yllättäen tielle. Mikäs siinä sitten, sitä vain alkuun, ja johan tiedän missä olen, eikö vain?
Lähes kolmisen kilometriä lisää paarustettuamme olimme tien alussa. Mutta minkä tien - Knutersintien!!! Tiesin todellakin, missä olimme, mutta parkuhan siinä meinasi tulla. Teitä pitkin sekä autolle, että kotiin olisi ihan tolkuton matka. Jo kuljettu 15 km ei edes riittäisi, ei kumpaankaan. Ja metsään ei enää tehnyt mieli lähteä..
Siinä sitten kuljimme vielä pari kilometriä Länsitielle puron varteen taukoa pitämään. Sieltä aloitin yhden elämäni noloimmista soittokierroksista, kun kyselin, kuka kavereista olisi ensimmäisenä kotona. Olipa onni onnettomuudessa, kun sisko oli juuri ottanut vanhan autoni kesäautoksi. Ja Nina vielä sattui olemaan vapailla. Kun sain Ninan kiinni, ei mennytkään kuin vajaata 30 minuuttia, kun Hindsbyn luontopolun P-paikkaa lähestyi pieni, punainen Punto <3
Koirienkin käytöksessä olin huomaavinani erityistä iloa sekä tutusta autosta, että tutusta ihmisestä. Kaipa ne olivat jo ehtineet hieman miettiä minun kykyäni johtaa porukkaa. Ihan aiheesta toki..
Kylläpä oli väsynyt olo kotiin päästyä. Tuollainen reissu kauniissa säässä ei suunniteltuna olisi kuin kulkea vaan. Mutta nyt olivat varusteet, juomapuoli ja henkinen kantti vähän kehnoissa kantimissa. Mikäs siinä, jos olisi tiennyt pääsevänsä autolle klo xx, mutta nyt kaiken muun varustuksen vaillinaisuutta korosti huoli siitä, kun ei tiennyt, minne päätyy ja koska :)
Loppu hyvin, kuitenkin. Tosin taisin taukopaikan purosta hörpätä humuksen lisäksi mukaani jonkun elävän kulkijan, koska 36 tuntia myöhemmin alkoi yksi elämäni hirveimmistä vatsataudeista. Siitä toipuminen on tätä kirjoittaessa yhä kesken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti